Tänään se vihdoin sitten oli! Tällä hetkellä olo on aika tyhjä ja vähän epätodellinenkin. Kai minä sitten oikeasti olen lähdössä inttiin..
Aamu alkoi huonosti nukutun yön jälkeen aika takkuisesti; olo oli tukkoinen ja väsynyt, ja eilinen Helsingin reissu verotti jaksamista huomattavasti. Aamupala ei mennyt alas, mietin varmaan puoli tuntia mitkä kengät laitan jalkaani, ja että onhan varmasti kaikki mukana (sinänsä tyhmää, koska henkilöllisyyspaperithan riittivät). Vähän yli kahdeksan isäni tuli hakemaan minua, vein hänet kotiin, ja suuntasin audin nokan kohti Tikkakoskea. Paikalla oli omasta mielestäni hyvissä ajoin (klo 8:30 siis, ilmoittautuminen viimeistään klo 8:50), mutta kun viimein sisälle pääsin niin huomasin olevani ihan viimeisten joukossa paikalla.
Valintatilaisuus pidettiin Aquila -rakkennuksessa
Saimme ensimmäisen kosketuksen armeijan tapoihin, kun meidät ilmoitettiin everstiluutnantille. Vahvuushan oli siis 31 naista, joka oli enemmän kuin mitä aikaisemmin luulin - ilmeisesti mukana olivat myös siis erikoishaun Tikkakoskelle tehneet naiset. Tilaisuuden avauspuheen piti Keski-Suomen aluetoimiston päällikkö, joka taisi kestää vajaan puolen tunnin verran. Sen jälkeen pidettiin pieni tauko, ja saimme kahvia ja sämpylää. Istuin everstiluutnanin pöydässä, ja välillä meinasi kyllä mennä sämpylä nenään hänen juttujaan kuunnellessa.. Hän oli mm. googlannut "Naisten vapaaehtoinen asepalvelus", ja ilmeisesti eksynyt
Aamukampaan, jossa oli naureskellut tulevien naisvarusmiesten ongelmille. Varsinkin sheivaukseen liittyvä keskusteluketju oli saanut hänet suht hilpeälle tuulelle.
Tauon jälkeen meille pidettiin info koskien (yllätys, yllätys!) naisten vapaaehtoista asepalvelusta. Asiat olivat jo entuudestaan minulle tuttuja, mutta monet kuulivat asioista vasta nyt, eli hyvin hyödyllinen ja tiivis infopaketti se kyllä oli. Kävimme läpi mm. varusmiespalveluksen jaksotusta (P-kausi, johtajakausi, jne.), kiintiöpaikkojen määrää, naisten oikeudellista asemaa, jne. Itselleni kaikista kiinnostavin aihe oli kiintiöpaikkojen määrä, jota olin pelännyt aiemmin; aikaisemmin kun ei ole ollut ollenkaan kiintiöpaikkoja Keski-Suomesta Niinisaloon. Tällä kertaa kuitenkin onni suosi, ja eriin II/10, I/11 ja II/11 oli kaikkiin yksi kiintiöpaikka Tykistöprikaatiin! Muita kiintiöpaikkoja oli odotetusti Tikkakoskelle, Keuruulle ja Kajaaniin.
Infopläjäyksen jälkeen meille puhui Tikkakosken sosiaalikuraattori, jota seurasi pataljoonan komentajan esittely Ilmasotakoulusta. Tämän jälkeen kävimme syömässä mukessa, jossa oli torstaiperinteen mukaisesti hernekeittoa ja pannukakkuja. Syönnin jälkeen tilaisuus jatkui, ja vuorossa oli varusmiesnaisten kokemuksia palveluksesta Tikkakoskella. Alikersantit H ja K vastailivat myös meidän kysymyksiin, ja auttoivat halukkaille kenttävarustuksen päälle. Samalla alkoi myös haastattelut, joihin minä tietysti pääsin aivan viimeisten joukossa - ja jännitin aivan hirveästi!
Viimein kuulin oman sukunimeni huudettavan, ja jätin auditorion taakseni. Ensimmäiseksi aluetoimiston täti tarkasti osoitetiedot ja hakutoiveet, ja totesi että Niinisalon I/11 paikka on lähes varmasti minun, koska muita hakijoita siihen ei ole ollut. Sydämeni varmaan jätti siinä vaiheessa yhden lyönnin välistä, ja hyvä etten hihkaissut ääneen. Tämän jälkeen kävin nopeasti lääkärin juttusilla, joka vain tarkasti että tiedot eivät olleet muuttuneet, ja painotti liikunnan tärkeyttä ensi vuotta ajatellen. Sitten oli vuorossa se kauan pelätty tilanne - nimittäin haastattelu! Olin valmistanut päässäni pitkän tarinatuokion, missä kertoisin ummet ja lammet itsestäni, motiiveistani, tiedoista ja taidoistani sekä vähän muutakin hömppää - mutta enpäs sitten päässyt esittämään oikeastaan mitään niistä! "Miksi haluat armeijaan?", "Miksi haluat Niinisaloon?" ja "Mikä tämä koulutusohjelmasi oikein on?" olivat kysymykset joita minulta kysyttiin. Niinisaloa veikkailtiin edelleen minulle, mutta Tikkakoski pistettiin vienoista vastusteluistani huolimatta kuitenkin vielä varasijalle. Kahden viikon sisällä tulee lopullinen vastaus!
Tilaisuus oli ohi kohdallani joskus puoli kolmen aikoihin. Ajaessani kotiin päin, oli vaikeaa olla hymyilemättä. Jotenkin olotila siitä kuitenkin nopeasti muuttui, ja yhtäkkiä aloinkin epäilemään itseäni uskomattoman paljon - mitä ihmettä oikein olen tekemässä? Onhan inttiin lähdössä niin monia muitakin naisia, ja paljon sopivampiakin kuin minä - mitä minulla oikein on annettavaa Puolustusvoimille? Sekavissa fiiliksissä tulin sitten kotiin, ja koko päivän kestänyt jännitys vihdoin laukesi. Minä
olen lähdössä inttiin!
